Tämä jää tauolle ennalta määrittelemättömäksi ajaksi.

Raskain mielin kirjoitan tätä ja pelkään pettäväni teidät lukijat, koska lupasin jouluosan. En kuitenkaan saa tehtyä sitä.
    Olen huomannut, että Johannan ja Januksen luokka muistuttaa rakenteeltaan omaa luokkaani yläasteella. Yhtä klikkiytynyt ja tiettyjä syrjittiin. Vaikka tässä tarinassa kaikilla on sentään kaveri, tietyt kohdat tuovat liikaa mieleen yläasteen kipeät muistot joita prosessoin nyt lukiossa. (Siellä ei enää tarvitse olla yksin. Ihanaa. <3) Ehkä jatkan tätä taas joskus. Varmaankin aloitan jossain vaiheessa taas uuden tarinan tai palaan Mesijärvien pariin.
     Käyn edelleen lukemassa blogeja ja yritän kommentoida. Vaikka tauotankin kaikki, se ei tarkoita koko blogitouhun poistamista. :)

 Hyvää joulua kaikille.

Osa 6. Matka Verkkarivaaraan

Hyvää Lucian päivää, vaikka tarinassa eletään vielä loppusyksyä. Tämä on hyvin Vapaalapainotteinen osa, eli jos kuuluvat inhokkihahmoihisi, niin jätä lukematta. :p

Nyt oltiin matkalla. Auto mennä huristi pitkin tietä ja sen päässä olisi Verkkarivaaran urheiluoppilaitos. Johanna oli iloinen.

-Eikö ole kiva nähdä millainen koulu Mikaelilla on? isä kysyi.

-On, Johanna sanoi ja hymyili leveästi.

Auto nousi korkealle kalliolla ja ulos Sunset Valleysta.

-Milloin tullaan perille? Johanna kysyi kärsimättömänä.

-Iltapäivästä, äiti sanoi ja otti esiin lehden.

-Vasta silloin!

-Ole vain rauhassa. Katsele vaikka maisemia.

Johanna vilkaisi ulos auton ikkunasta.

-Kaunista! hän henkäisi.

-Ei ole? äiti kysyi. -Täältä on varmasti parhaat näkymät koko kaupungissa.

Noin kaksi tuntia ja monta maisemaa myöhemmin ajettiin pienen maalaiskylän läpi, kun Johanna sanoi.

-Äiti, minulla on paha olo.

Minna kaiveli hansikaslokeroa. -No voi harmi. Ne lääkkeet unohtuivat. Oksettaako?

-Vähän, Johanna sanoi hiljaa. -Voidaanko pysähtyä?

Isä katsoi rapistunutta kylttiä, jossa luki: Museo 0,5 km. -Pidetään tuolla vähän taukoa, hän sanoi.

Isä käänsi auton autiolle tielle ja pysäytti sen rapistuneen rakennuksen edessä.

-Onko tämä joku museo? äiti ihmetteli.

-Museoikäinen ainakin, isä naurahti. Johanna nousi ulos.

Hän juoksi ruohottuneelle piha-alueelle ja veti raitista ilmaa sisäänsä.

-Onpa outo paikka, Johanna sanoi.

-Niin on, isä vastasi. -Tämä on jostain syystä suljettu.

-Mutta siitähän on varmasti jo vuosia. Miksei tätä ole purettu? Johanna ihmetteli.

 -Minä haluan tutkia tätä tarkemmin, hän innostui ja ryntäsi kulman taakse.

-Älä mene kauas! isä huusi hänen peräänsä.

-En en, Johanna huikkasi.

Rakennuksen takana oli verkkoaidalla eristetty alue, mutta portin lukko oli rikki, ja Johanna pääsi toiselle puolelle, jonne oli kasattu laatikoita ja dinosauruksen luita. Varmaan täällä on ollut dinosaurusmuseo, Johanna ajatteli. Millaistahan siellä on ollut loiston päivinä? Hetken hän mietti murtautuvansa sisään mutta järki vei voiton. Hän ei saisi rikkoa mitään.

Museon nurkalta lähtevä polku mutkitteli kutsuvasti mäkeä alas. Johanna jatkoi matkaansa kumpujen lomaan.

Alhaalta löytyi lisää luita. Osa oli puoliksi kallion sisällä, osa aivan irrallaan. Aivan kuin arkeologit olisivat lopettaneet työnsä kesken. Täältä ilmeiseisesti ne luut saatiin. Kuinka vanhoja ne olivat? Miksi koko paikka oli nyt yhtä autioitunut, kuin dinosauruksen luuranko? Kysymykset pyörivät Johannan päässä.

 -Johanna! Alahan jo tulla, että ehditään! äiti huusi mäen päältä. Johanna jätti kaivaukset ja palasi takaisin ylös.

-Siellä oli fosilisoituneita luita, tyttö kertoi.

-Ai jaa. Näillä seuduin eli dinosauruksia kauan sitten, isä sanoi. -Varmaan joku on keksinyt tienata sillä. Mennään nyt autoon. Verkkarivaaraan on enää alle sata kilometriä.

-Miksi se sitten on autioitunut? Johanna kysyi autossa.

-Olisikohan rahat loppuneet? äiti ehdotti.

-Mutta eikö pääsymaksuilla saa lisää?

-Niillä on voinut tulla vaikka vesivahinko, jonka takia rahaa on mennyt enemmän kuin suunniteltiin. Voit selvittää tätä kotona jos haluat. Äiti otti kirjan ja alkoi lukemaan.

-Haluan, Johanna kuiskasi ja katsoi museota vielä viimeisen kerran ennen kuin se katosi mutkaan.

 Mikael oli jo odottamassa perhettään, kun he saapuivat Verkkarivaaraan.

-Ihana nähdä taas! äiti sanoi ja halasi häntä lujasti. -Millaista on ollut?

-Mukavaa. Minä pelaan jalkapallojoukkueessa ja meillä on treenit joka päivä. Kunto on kasvanut ja aina on mukavaa tekemistä, Mikael sanoi ja irrottautui syleilystä. -Haluatteko, että näytän paikkoja?

 -Näytä ihmeessä, isä kehotti.
-Selvä, Mikael sanoi. -Aloitetaan meidän asuntolasta.
-Kumpi se noista on? Johanna halusi tietää.
Se, joka on parkkipaikan vieressä. Toinen on tytöille.
-Kumpia on enemmän? kysyi Johanna.
-En ole tullut laskeneeksi, Mikael naurahti. -Suhteellisen sama määrä kai.

-Tässä on meidän oleskelutilat, Mikael esitteli. Huoneessa oli televisio, kirjahylly, kirjoituspöytä, pöytätennis ja -jalkapallo.

-Paljonko te vietätte täällä aikaa? isä kysyi.

-Aina silloin tällöin kavereiden kesken. Ja joskus pidetään juhlia.

-Opiskeletteko te paljon, kun on nuo kirjat? kysyi äiti.

-Ei ne ole koulukirjoja vain koulun kirjoja. Vuosikirjoja ja kaikkea muuta. Opiskelemiselle parempi paikka on kirjasto tai oma huone, Mikael kertoi. -Käydään nyt minun huoneessani.

-Miten tämä voi olla näin siisti? äiti ihmetteli-

-Sinä sitten onnistuit siinä siivouksessa? Johanna kysyi.

-Enkö vain? Ja kämppikseni Jakekin on aikamoinen orjapiiskuri, Mikael virnisti. -Sen mummi saa kuulemma sydänkohtauksen, jos näkee sotkua.

Jalkapallokentän kohdalla joku nainen. -Ilmeisesti opettaja tuli vastaan.

-Hei, hän sanoi ja kätteli isän ja äidin. -Te olettekin varmaan Semi ja Minna. Minä olen Jaana Virta, Mikaelin luokanvalvoja. Olen vähän myöhässä, mutta se ei varmaan haittaa? Mikaelin luokanvalvoja pyyhkäisi hiuksia otsaltaan.

-Anteeksi? äiti kysyi.

-Minä ihan unohdin, Mikael sanoi. -Meillä on yhteinen keskustelu koulunkäynnistä.

-Ja se on aivan kaikille, opettaja sanoi.

 Johanna seurasi muita aulaan, jonne hänen täytyi jäädä odottamaan. 

-Älä sitten lähde mihinkään, äiti käski.

Voi harmi, että kaikkien tavaroiden piti jäädä autoon, Johanna ajatteli. Hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kaksi tyttöä pelasi pingistä. Johanna seurasi, kun toinen syötti taidokkaasti kaverilleen, joka otti sen vähintään yhtä taidokkaasti kiinni.

Kummankohan puolella olen? Johanna mietti. Vaaleatukkaisella oli kivan väriset housut ja hän osasi pelata hyvin. Huonomman puolella voisi ehkä olla tasoituksena. Voi ei! Nyt vaaleatukkainen ei saanutkaan palloa kiinni. Sinihupparinen taas hymyili paljon, mutta syöttäminen ei aivan onnistunut. Johanna päätti olla puolueeton.

Tytöt lähtivät muualle. Johanna innostui katselemaan aulan toiselle puolella asetuttuja palkintoja. Verkkarivaara oli ilmeisesti voittanut aika paljon kaikkea. Koulujen välisistä voimistelukilpailuista palkintoja oli ainakin kaksi. Jalkapallosta kolme. Paljon muutakin oli, mutta Johanna ei jaksanut katsoa. Hän tyytyi ihastelemaan kauniita palkintoja.

Johanna palasi paikalleen. Äitihän oli kieltänyt karkaamasta. Johanna oli ehtinyt istua, kun ovi avautui.
-Hei, Mikael sanoi. -Ethän pitkästynyt?
-En oikeastaan. Katselin peliä ja sen jälkeen palkintoja. Oletko sinä voittanut yhtään?

Mikael istui penkille Johannan viereen.
-No, enpä oikeastaan. Meillä on ollut vain yksi ysävyysottelu Riverwiew´n lukiota vastaan. Siitä ei jaettu palkintoja, vaikka me voitimme. Tänä vuonna on tullut vain yksi. Sekin oli Kouluhallituksen Urheilullisin koulu-palkinto.

-Jaa, Johanna aloitti, mutta Mikael jatkoi:
-Ei, mutta mehän ei olle tehty vielä mitään yhdessä. Haluatko, että mennään vaikka ulos? Äiti ja isä keskustelee Jaanan kanssa.
Johanna nyökkäsi.
-Minä laitan viestin, että tietää, Mikael sanoi, kun he nousivat ylös. -Pelataanko vaikka jotain?

Mikel keksi hakea fribeen asuntolasta, jota hän ja Johanna menivät heittelemään tyhjälle jalkapallokentälle.
-Minä en taida osata, Johanna epäili. -Muistatko, että heitot menivät ihan pieleen toissa kesän kesäriehassa?
-Sinun pitää vähän niin kuin pyörähtää, Mikael neuvoi. -Näin. Hän näytti mallia heittäen kuvitteellisen kiekon ilmaan.
-Siis näin? Johanna varmisti ja heitti kiekon.

-Hienoa! Mikael kehui ja otti kopin.
-Saitko sen kiinni? Johanna ihmetteli.
-Ota koppi! Mikael huusi ja heitti frisbeen.

Kiekko osui kipeästi Johannaa ohimoon.
-Aih! hän huusi.
-Sattuiko pahasti? Mikael kysyi ja juoksi Johannan luo.
-Ei kai, Johanna sanoi hieroen ohimoaan.
-Hyvä. Äiti ja isäkin näyttävät tulevan, Mikael huomasi.

-Mitä kävi? äiti huolehti.
-Frisbee osui. Ei muuta, Johanna sanoi.
-Hyvä, äiti sanoi huojentuneena. -Kuulkaa, eikö mentäisi nyt yhdessä ulos syömään koko perhe?
-Hyvä idea! Mikael innostui. -Ostarilla on yksi kiva kiinalainen. Mennäänkö sinne?
-Vaikkapa, isä sanoi.

Ravintola oli melko pieni ja toimi läheisessä ostoskeskuksessa. Tarjoilija ohjasi Vapaalat pöytään ja antoi heille ruokalistat.
-Osaatko suositella jotain Mikael? isä kysyi.
-Minä otin paistettuja nuudeleita ja kanaa, kun Jakella oli synttärit. Hyvää oli.
-Jos ottaisin sitten nuudeleita, isä päätti.

 Tarjoilija saapui.
-Oletteko jo päättäneet? hän kysyi.
-Minulle dim sum kasviksista, äiti tilasi.
-Paistetut nuudelit, isä pyysi. -Entä teille lapset?
-Minä taidan ottaa kasviskeittoa kiinalaiseen tapaan, Johanna sanoi.
-Minä kokeilen jättikatkarapuja, Mikael tilasi.
 -Siis dim sun kasviksista, jättikatkaravut, nuudelit kanalla ja kasviskeitto? tarjoilija varmisti lukien muistikirjaansa. Äiti nyökkäsi.

Pian tarjoilija toikin tilatut ruoat.
-Miltä maistuu? Mikael kysyi.
-Hyvää. Paikkakin on mukava, isä sanoi.
Johanna nielaisi suunsa tyhjäksi ja sanoi: -Ihan kuin oltaisiin oikeasti Kiinassa.

-Tämähän matka. Makumatka, äiti naurahti.
-Vaikka raaka-aineet ovat suuremmin osin paikallisia. Lehdessä sanottiin niin, Mikael muisti ja otti yhden ravun suuhunsa.
-Kiinalaista ruokaa paikallisista raaka-aineista? Johanna ihmetteli.
-Onhan ne kiinalaisilla ohjeilla, äiti sanoi. -Ihania kevätkääryleitä.

Johanna keräsi keiton viimeiset rippeet lusikkaan ja haukotteli.
-Väsyttääkö jo? isä kysyi.
-Vähän. Paljonko kello on?
-Khta yhdeksän, Mikael sanoi. Hän asetti haarukan ja veitsen tyhjälle.lautasella. -Koululle pitää tulla yhdeksäksi jolloin asuntolassa on nimenhuuto. Niin kaikki saadaan yöksi talteen.
-Silloinhan meidän pitää palauttaa sinut Verkkarivaaraan, isä sanoi. -Minä käyn maksamassa.
-Harmi, että meidän pitää jo lähteä, Johanna huokasi. -Täällä oli niin kivaa, kun oltiin kaikki yhdessä.
-Eihän lumihiutalepäivään enää kauaa ole, äiti sanoi. Vain neljä viikkoa.

Lähes koko osa lavastusta ja elämäni ensimmäiset posekohdatkin. Olen utelias kuulemaan miten onnistuin. Goottiloita ei koko osassa esiintynyt, mutta heidän lumihiutalepäivän vietosta voisin kertoa...

Osa 5. Pelottelupäivä

-Hautausmaalla sijaitsee myös Vainajalan suvun yksityinen mausoleumi. Alta on löytynyt paljon maanalaisia hautakäytäviä ja -holvistoja; katakombeja. Niiden tutkiminen on vielä kesken ja kertoman mukaan ne voivat ulottua jopa koko kaupungin alle. Ne ovat todennäköisesti peräisin
keskiajalta, Johanna esitelmöi luokalleen.

-Viime aikoina kaupunki on harkinnut mausoleumin ostoa, koska hautausmaalla alkaa muuten olla melko täyttä, Johanna sanoi vielä. Janus sulki diaesityksen opettajan koneelta ja palasi Johannan kanssa pulpettiin.

-Hieno esitys, opettaja kehui. -Mahtavaa, että keksitte käyttää dioja havaintomateriaalina. -Ottakaapa nyt kaikki historiankirjat esiin. Tänään aiheena on Rooman synty.

-Eikö ole kiva, että kohta on pelottelupäivä? Janus kysyi, kun opettaja siirtyi näyttämään kuvia roomalaisista raunioista.
-Niin on! Sen jälkeen Verkkarivaarassa on perheviikonloppu, Johanna sanoi.
-Kiva, mutta etkö yhtään odota pelottelupäivää? Karkin kerjäämistä ja muuta?

-Niin. Tietenkin odotan. En ole vain vielä ehtinyt miettiä pukua tarpeeksi. Joku kauhujuttu, esimerksi noita voisi olla kiva, mutta toisaalta haluaisin olla prinsessa tai keiju. Oletko sinä miettinyt?
-En oikein tarpeeksi. Ehkä velho. Mutta onko se tarpeeksi omaperäinen?
-Kaikki haluavat tänä vuonna olla supersankareita, Johanna sanoi. -Kuulin kun äiti kertoi, että Ompele itse supersankariasusi-kirja on loppuunmyyty.

-En minä miksikään supersankariksi... Janus mutisi. -Fantasia on parempaa.
-Niin on, Johanna myönsi. -Käydäänkö kierroksella yhdessä? Hankittaisiin samantyyliset asutkin.

-Kiva ajatus! Janus innostui. -Minä en ole koskaan ennen tehnyt näin.
-En minäkään, Johanna sanoi. -Minä olen aina kiertänyt Mikaelin kanssa.
-Mennäänkö heti koulun jälkeen suunnittelemaan asut? Janus kysyi.
-Joo! Johanna nyökkäsi innoissaan.

-Janus ja Johanna voisivat myös sulkea suunsa, ottaa vihkonsa esille ja alkaa tehdä muistiinpanoja, opettajan ääni kuului.
-Anteeksi, Johanna mutisi nolona ja kaivoi vihkon repustaan.
-Janus, on hyvä, että on kavereita, mutta voisitko jatkaa samaan malliin, kuin ennen Johannan tuloa? opettaja pyysi.
-Yritän, Janus sanoi. -Anteeksi.

Historia oli päivän viimeinen oppitunti ja sen jälkeen lapset kirmasivat ulos. Koulubussi tööttäili kadulla, mutta Johanna otti Janusta hihasta.
-Katso, hän sanoi. -Syysrieha on avattu. Mennäänkö käymään?
-Ai nyt heti? Meidänhän piti suunnitella asut ja äiti on käskenyt tehdä läksyt heti koulun jälkeen.

-Mutta eihän tänään tullut läksyjä, Johanna sanoi. -Mentäisiin nyt. Minä en ole koskaan aikaisemmin ollut syysriehassa. Voidaan suunnitella asuja siellä.
Bussi kaasutti tiehensä.
-No kai me voidaan mennä, Janus myöntyi. -Kun me jäätiin nyt kuitenkin pois.

-Onko sinulla rahaa? Janus kysyi, kun he olivat kulkeneet kadun yli puistoon.
-Ei. Minä en kuljeta rahoja koulussa, Johanna sanoi.
-Eikä minulla tullut tänään mukaan, Janus sanoi kaivellen neuletakkinsa taskuja. Mutta minulla on nälkä.
Johanna rypisti otsaansa. -Voi harmi. Pitääkö meidän nyt... Silloin hänen ilmeensä kirkastui.
-Osallistutaanko syömäkilpailuun?

-Ai syömäkilpailuun? Janus kysyi nyt vuorostaan otsa rypyssä. -Mitä siellä on? Minä en oikein pidä hodareista. Enkä ylensyönnistä. Alkaa oksettaa. Janus irvisti.
-Marjapiirakkaa, Johanna sanoi. -Tuolla julisteessa lukee niin. Ei sinun ole pakko kilpailla tosissasi. Siellä on ilmaista ruokaa.
-No mennään sitten, Janus nyökkäsi.

Janus ja Johanna kävivät ilmoittautumassa syöntikilpailun tuomareille, joka ohjasi heidät paikoillensa pöydän ääreen. Kumpikin sai eteensä pienen marjapiirakan.
-Eikö tässä yleensä ole enemmän piirakoita? Johanna kysyi.
-No tämä on tämmöinen minikilpailu. Vähemmän piirakoita, vähemmän kilpailijoita ja kaikki kilpailijat ovat lapsia, tuomari sanoi.
-Eihän täällä ole muita lapsia kuin me, Janus ihmetteli.
-Niin. Te saatte toimia testaajina. Aika alkaa... Nyt!

Kumpikin sai syödäkseen yhden piirakan. Sen jälkeen kilpailu kuulemman päättyi, mutta kaikki osallistujat saivat palkintolipukkeen.
-Mennäänkö nyt tuonne kummitustaloon? Johanna ehdotti.
-Ai sinne? Minä kuulin, että joku on kadonnut sinne, Janus sanoi ja vilkuili hermostuneesti talon ikkunaa.
-Höh. Sehän on pelkkä urbaanilegenda, Johanna nauroi. -Minua oikeasti kiinnostaisi nähdä millaista tuolla sisällä on. Pelkkä kulissihan se on. Ihan niin kuin nuo hatakivetkin. En minä sinne yksin viitsi mennä. Tule mukaan. Minä lupaan, että siellä ei ole mitään pelättävää.
-Okei... Janus aloitti.

-Hyvä, Johanna sanoi. Silloin vesipisara tippui taivaalta hänen hiuksillensa. Ja toinen. Ja kolmas. Neljäs, viides ja kuudes. -Äkkiä suojaan! Johanna huusi ja juoksi kummitustalon terassille.

 Ovesta näkyi vain pimeää. Takaseinällä erottui ehkä ovi, mutta Johanna ei ollut varma. Jostain kuului vaimeaa urkumusiikkia. Johanna paloi halusta lähteä tutkimaan taloa.
-Mennään, hän sanoi ja astui pimeyteen.

Janus katsoi ikkunassa heiluvaa muumiota. Ei kiitos. Oikeat haamut olivat eri asia, -niitä Janus oli jo kohdannutkin, -mutta oli aivan eri asia mennä vapaaehtoisesti säikyteltäväksi. Mielummin hän odottaisi Johannaa ulkona.

 -Et sitten tullutkaan, Johanna sanoi.
-En minä mitään luvannut, Janus puolustautui. Et kuunnellut loppuun.
-Pelkäätkö sinä sitä? Sinä, joka asut hautausmaan naapurissa? Johanna kysyi.
-No en! Mutta minä en ymmärrä miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti pelätä, Janus sanoi ja laittoi kädet puuskaan. -Alatko sinäkin pilkata minua siitä että minulla on oudot vanhemmat?

-Enhän minä koskaan tekisi niin, Johanna sanoi. -Asia ymmärretty. Sinä et halunnut tulla sinne ja minä käsitin väärin. Anteeksi.
-Saat anteeksi.
Johanna alkoi nauraa. -Etkö ole vieläkään pessyt kasvojasi? hän kysyi. - Ne näyttävät aivan verisltä. Ihmiset luulevat, etttä olet joutunut tappeluun tai auton alle.

-Oho. Siinähän on vähän hilloa, Janus huomasi. Hän nuolaisi huuliaan. -Hyvää.
-Pitäisikö tuo kuitenkin pyyhkiä? Johanna kysyi.
-Ei se lähde. Pitää varmaan pestä.

Janus nuolaisi vielä kerran. Iso vesipisara osui hänen kieleensä.
-Katso Johanna! Minä pyydystän vesipisaroita, hän nauroi.
-Niin teet, Johanna hymyili. -Mutta minä alan olla jo ihan märkä. Tulee kylmäkin. Pitäisiköhän jo lähteä?

-Varmaan. Ja onhan nyt jo pimeää. Harmi, että me ei ehditty suunnitella asuja, Janus sanoi.
-Kello on vasta seitsemän. Moneltako sinulla on kotiintuloaika? Johanna kysyi.
-Yhdeksältä. Entä sinulla?
-Minulla on myös yhdeksältä, Johanna sanoi. -Mennäänkö meille?
-Mennään vain. Ehkä sadekin lakkaa ja pääsen kuivana kotiin.

-Kuivassa, Janus sanoi. He olivat pyöräilleet syysriehasta Johannan kotiin.
-Minä mietin matkalla asuja, Johanna kertoi. -Haluatko että näytän?
-Näytä vain.
-Selvä. Minä käyn pukemassa yläkerrassa. Mene vaikka olohuoneeseen odottamaan. Takassa näkyy olevan tuli.

 Kun Johanna tuli takaisin alas punaisessa prinsessamekossaan oli Janus saanut jo vaattensa kuiviksi ja lämmennyt hieman.
-Miltä näyttää? Johanna kysyi ja pyörähti ympäri.
-Se on oikein nätti, mutta tuleeko tuossa nyt syksyllä kylmä? Janus kysyi. -Tai onko tuo liian vaikea, kun pitkä hame ja kaikki?
-No en tiedä. Se kyllä uisi sitten lätäköissä tai jotain. Ehkä minä keksin toisenlaisen asun.

-Miten se esitelmä meni? äiti kysyi Janukselta kotona.
-Opettaja kehui sitä paljon. Johanna puhui ja minä käytin tietokonetta, Janus sanoi ja kiersi haarukallisen spaghettia suuhunsa.
-Sepä kiva. Saitteko te siitä ihan arvosanan? isä halusi tietää.

Janus söi ensin suunsa tyhjäksi ja vastasi.
-Ei meille siitä mitään sanottu. En tiedä. Kaikkihan kuulemma vaikuttaa todistuksen arvosanaan eli jos tuossa lasketaan keskiarvo, niin kyllä.

-Tai sitten se ei ole arvioinut vielä, äiti sanoi. -Mistä muut ryhmät tekivät?
-Katri ja Darlene tekivät Huipputuksen yritystalosta, Janus sanoi juotuaan ensin kulauksen vettä.
-Niin. Ne taisivat käydäkin torstaina Iiriksen luona tekemässä sitä juttua, isä sanoi.
-Aatos ja Arlo teki koulusta. En muuten tiennytkään, että Kyynelsilmä Goottila perusti ensimmäisen koulun ja Eririkkaan rakensivat uuden vanhan tuhouduttua.

 -Kertoivatko he, että miten se tuhoutui? isä kysyi.
-Ei, sanoi Janus ja laski haarukan takaisin lautaselle. -Miten?
-Sen minäkin tahtoisin tietää. Kukaan ei ole varma luhistuiko katto vahingossa vai oliko kyse sabotaasista.isä sanoi. -Minun isäni oli pikkupoika, kun se tapahtui.
-Muistaako hän sen? äiti kysyi.

-No aika pieni isä oli vielä silloin. Olisiko kaksivuotias. Isä katsoi kelloa. -Januksen alkasi olla aika mennä nukkumaan, jos olet jo syönyt. Kipin kapin hampaiden pesulle.

Huomenna mennään karkki ja kepponen-kierrokselle, Janus ajatteli pestessään hampaita. Mahtavaa! Mutta mitähän panisi päälle? Ehkä jotain hienoa. Eikö niillä sotailailla historian kirjassa olleet aika hienot vaatteet?
-Äiti! Janus huusi alakertaan. -Voinko olla huomenna sotilas?
-Eikös isälläsi olekin tallessa joku sen vanha? Sitä voisi varmaan käyttää.

Yöllä Janus heräsi outoon hajuun. Ihan kuin savua. Se tuntui voimakkaalta. Paloiko jossain? Miksi alhaalla meluttiin? Janus nousi nopeasti ylös ja juoksi alakertaan.

Tulipalo! Se oli Januksen ensimmäinen reaktio. Iso tulipatsas kohosi suoraan olohuoneen lattiasta polttaen samalla pöytää. Isä seisoi vaahtosammutin kädessään sen vieressä.
-Isä! Janus huusi. Hän oli kauhuissaan. -Mitä on tapahtuut?!
-Yritin sammuttaa hiillosta, mutta joku meni vikaan. Ota rauhallisesti, isä sanoi, mutta ei kuulostanut itse kovinkaan rauhalliselta.

-Tulipalo! Janus huusi. -Kaikki palaa! Apua!
-Günther, mitä tämä on? äiti sanoi ovensuusta.
-Kekäle lensi lattialle, isä sanoi. -Lähtekää te kaksi nyt ulos. Kristiina soittaa palokunnalle. Minä pysyn täällä ja yritän... pidän tulta aisoissa.
-Ei! Janus huusi.
Äiti tarttui häntä olkapäästä. -Tulehan nyt. Sinulla ei ole mitään hätää ulkona. Palokunta tulee kohta. Ei mitään ongelmaa. Äiti ohjasi Januksen ulos ovesta. Ajatuksissaan Janus tarttui lattialle unohtuneeseen nalleensa.

Onneksi oli edes muutaman asteen lämmintä, mutta ulkona paleli silti. Janus tärisi. Ehkä kylmyydestä. Hän ei tiennyt. Poika puristi nallea syliinsä. Entä jos isälle tapahtuisi jotain pahaa sisällä? Entä jos koko talo palaisi? Janus halasi nalleaan. Hän halusi takaisin omaan sänkyyn. Äiti puhui puhelimeen. Entä jos palokunta ei ehtisikään ajoissa? Entä jos isä todella kuolisi? Janusta alkoi itkettää.

-Vaara ohi. Voitte tulla takaisin sisään, isä huhuili ovelta.
-No jo oli aikakin, äiti sanoi. -Tännehän jäätyy.
-Niin jäätyy, Janus sanoi nauraen ja seurasi äitiä sisään.

Lattia savusi, pöytä ja lappu olivat mustuneet, mutta muuten olohuoneessa näytti aivan tavalliselta.
-Isä! Oletko kunnossa? Janus huohotti.
-Kaikki hyvin, mutta täällä on kyllä aikamoinen sotku, isä sanoi katselleen ympärilleen.

 Janus halasi häntä. -Minä jo pelkäsin, että sinulle tapahtuu jotain, hän kuiskasi.
-Mutta kaikki on nyt hyvin.
-Niin on, Janus myönsi.
-No menehän nyt nukkumaan vielä tunniksi, isä sanoi ja irrotti kätensä Januksen ympäriltä.

Tämänpäiväinen äidinkielen tunti pidettiin koulun kirjastossa.
-Teidän pitäisi saada omat koulusähköpostit, opettaja kertoi.
-Mitkä? Janus kysyi.
-Sähköpostit, joilla hoidatte kouluasioita. Minä voin esimerkiksi antaa teille läksyjä jotka pitää tehdä tietokoneella. Te lähetätte ne sitten minulle sähköpostiin. Menkään ensin osoitteeseen: http://sunset.valley.studu.mail.sims/

-Painakaa sitten siitä, jossa lukee: luo tili, opettaja neuvoi.
-Tässä käsketään antamaan tunnus, Katri sanoi. -Mikä tunnus sen pitää olla?
-Teidän pitää laittaa sähköpostiosoite. -Etunimi.sukunimi-muodossa.
Johanna pyyhki tekstikentän tyhjääksi ja viittasi. -Teinkö oikein? Johanna.vapaala?
Opettaja nyökkäsi. -Ja kaikki pienellä. Kun olette luoneet tunnukset, voitte laittaa sähköpostia kavereillenne. Minä lisään teidät meidän luokan ryhmään.

 -Johanna, Janus sanoi. Johanna nosti katseensa näppäimistä.
-Mitä?
-Meillä oli yöllä tulipalo.
-Aivan oikeasti? Johanna ihmetteli. -Ettet nähnyt unta?
-Oli se. Kamalaa. Janus värisi.

 -Niin varmaan oli, Johanna sanoi myötätuntoisesti. -Eihän mitään isompaa vahinkoa sattunut?
-Ei, vaikka minua pelotti, että isä kuolee tai jotain, Janus sanoi hiljaa.
-Varmastihan sellaista pelkää. Onneksi kaikki kävi hyvin. Hyvä, että meillä on palokunta.
-Ei se käynyt, Janus sanoi. -Tai kävi, mutta silloin palo oli sammunut ja minä nukuin.

-Ai se sammuti palon ihan itse? On sinulla taitava isä, Johanna sanoi. -Hyvä, että selvisitte säikähdyksellä.
-Niin, sanoi Janus ja hymy nousi hänen kasvoilleen. -Onneksi ei käynyt pahemmin.
Hän palasi sähköpostinsa pariin.

Postilaatikossa oli uusi viesti Johannalta:

Moi!
Tämä on minun ensimmäinen viesti. Kiva, että saatiin sähköpostit. :D

Jaunus vastasi: Niin on.

-Minä sain muuten asun illaksi, Johanna sanoi. -Äiti löysi Mikaelin vanhan takin, joka näyttää ihan joltain tonttutakilta. Äiti lupasi ommella minulle lakinkin.
-Kiva, Janus sanoi. -Minun äiti haki isän vanhan asun. Otin sen mukaan kouluun.
-Hyvä. Me voidaan mennä suoraan meille, Johanna ehdotti.
-Sopii.

 Koulun jälkeen Janus ja Johanna jäivät kumpikin bussista pois Vapaaloiden kohdalla.
-Onneksi, nyt on lämmin, sanoi Janus. -Viime vuonna piti pitää takki päällä.
-Menikö kaikki sitten piiloon? Johanna kysyi ja otti kotiavaimensa esille.
-Ei. Minulla on lehmäkasvinaamio, mutta kukaan ei nähnyt sitä asua, Janus harmitteli ja astui Johannan perässä sisään.

-Sopiiko, että sinä vaihdat vaatteet alakerrassa? Johanna kysyi. Äiti ja isä ovat kumpikin töissä. Minä menen omaan huoneeseen.
Janus nyökkäsi.

-Äiti sai lakin valmiiksi, Johanna sanoi.

-Hieno, kehui Janus. -Mutta nythän ei ole lumihiutalepäivä,

Johanna nauroi: -Minä olenkin puutarhatonttu.

-Ehkä minun olisikin pitänyt olla taas lehmäkasvi, Janus mietti.

-Ei se haittaa. Tuo on oikein hieno, sanoi Johanna. -Joko mennään?

-Käydään ensin täällä, Johanna ehdotti kun he olivat kulkeneet jonkin matkaan.

Janus näytti mietteliäältä. -Enpä oikein tiedä, hän sanoi. -Tuolla asuu yksi vanha pariskunta, joka antaa kaikille omenoita.

-Kokeillaan silti. Tehdään joku kepponen, jos ei miellytä, Johanna ehdotti.

-Se ei tykkää siitä.

 Johanna meni soittamaan ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan.

-Minähän sanoin, että tuo ei kannata, sanoi Janus.

-Yritän vielä kerran, sanoi Johanna ja soitti. Ovikellon kilinä kaikui sisällä.

-Siellä ei taida olla ketään kotona, Janus epäili.

-Tänä yönä. No voi harmi, Johanna huokasi. -Ei kai auta muu kuin jatkaa.

 Hän lähti juoksemaan kohti naapuritaloa Janus perässään.
-Toivottavasti siellä on joku kotona, Janus sanoi. -Hei! Tässähän on auto pihassa.
-Niin on, Johanna huomasi ja pysähtyi. -Tehdäänkö kepponen?
-Mutta ei tuolla ole valoja. Janus osoitti ikkunaa. -Se on varmaan lähtenyt johonkin kävellen tai pyörällä.

Seuraavassa paikassa ovi avattiin.
-Olkaapa hyvät, nainen sanoi iloisesti hymyillen. -Tässä olisi vaahtokurpitsoja. On tämä yö. Oikein pelkään, että karkit loppuvat kesken ennen kuin kaikki ovat käyneet.
-Meitä ei tarvitse peltä, Janus vakuutti. -Kiitos karkeista.

 Kadun toisella puolella oleva talo oli täysin pimeä.
-Ei täällä ole ketään, Janus sanoi.
-Kokeillaan silti, Johanna ehdotti ja soitti ovikelloa. Kukaan ei tullut.
-Meillä on huono tuuri, Janus harmitteli.
-No. Naapurissa on valot. Mennään sinne, Johanna sanoi ja kääntyi.

 Janus lähti perään ja saavutti Johannan vasta naapuritalon kuistilla.
-Minä en tiedä kannattaako tämä, hän sanoi. -Siellä asuu pariskunta joilla kummallakin vähän heittää.
-Mitä haittaa siitä on? Johanna ihmetteli. -Nehän antaa vain karkkia.
-No olkoon. Onhan niillä melko normaali tytär. Janus meni soittamaan ovikelloa.

-Olkaapa hyvät, sanoi nuori nainen ja täytti lasten korit. -Ette kai ole rikkomassa ikkunaa? Joku teki niin viime vuonna.
-Ei olla, Janus ja Johanna akuuttivat yhdestä suusta. -Kiitos!

-Alkaa olla jo kylmä, Johanna sanoi, kun nainen oli mennyt takaisin sisään.
-Niin. Janus puhalsi käsiinsä. -Meillä syödään kohta iltapalaa. Pitää varmaan mennä kotiin.
-Harmi, että näin pian, Johanna huokasi. -Tämä loppui liian nopeasti.
-Ensi vuonna sitten, sanoi Janus ja vilkutti.

 Iltapalaksi oli syksyn salaattia, joka oikeastaan sopi päivään todella hyvin.
-Millainen päivä oli? isä kysyi ja otti toisen annoksen.
-Kiva! Me saatiin paljon karkkia, mutta ei tehty yhtään kepposta. Sitten me saatiin koulussa sähköpostit.
-Niin. Sainkin sinun viestisi, äiti sanoi. Kerroin Mikaelillekin.

 -Jos olet jo syönyt niin menehän pesemään hampaasi, äiti käski.
-Saanko käydä vielä katsomassa sähköpostit? Johanna pyysi.
-Ennen nukkumaanmenoa ei kannattaisi olla koneella, äiti sanoi. -Se vaikuttaa uneen.
-Vain tämän kerran, Johanna pyysi.
-Jos et ota tavaksi ja käyt vain siellä, isä sanoi. -Ja kone sammuu tasan puoli yhdeksän.

Johanna nousi yläkertaan ja kirjautui uuteen sähköpostiinsa. Siellä oli uusi viesti:

Hei Johanna!

Tänään on pelottelupäivä. Kävitkö karkki ja kepponen-kieroksella? Millainen asusi oli? Oliko kavereita? Minä en käynyt, koska meillä oli pelottelubileet. Ne pidettiin tyttöjen asuntolan olohuoneessa. Oli sovittu, että tytöt koristelevat ja pojat tuovat ruokaa. Minä leivoin kurpitsapiirakkaa. Se onnistui aika hyvin, vaikka en mikään mestarikokki olekaan. :)
   Jo ensi viikolla on perhepäivä. Joukkua treenaa ankarasti koska silloin on isät vastaan pojat ottelu. Aikooko isä osallistua? Pitääkin siivota huone, ettei äiti ja isä vallan kauhistu sitä. Odotan jo kovasti. Toivottavasti sinäkin. Pian nähdään.

T. Mikael.

Johanna hymyili onnellisena. Hän kirjoittaisi vastauksen, mutta aika ei millään riittäisi. Ehkä huomenna sitten.

No mitä piditte? Toivottavasti ketään ei haitannut ensimmäisen kuvan diakuvan pikselisyys tai se että Johannan sukkien väri on vaihtunut lavastuskohdissa. (Käytän lavastukseen klooneja eri tallennuksessa.) En muistanut oikein. Anteeksi. Tuota tulipaloa en ollut suunnitellut. Ei kai sotkenut osaa liiaksi? Sain kuitenkin aika sympaattisen kuvan Januksesta nallen kanssa. Jos minulla olisi ollut poseplayer, niin olisin ottanut jonkun kuvan, jossa Kristiina pitää Janusta sylissä, mutta harmi kyllä, en saa sitä purettua, koska minulla ei ole rareja purkavaa ohjelmaa. Seuraavaa osaa varten sellainen kyllä olisi kätevä... Jos siis löydän sopivia poseja. Minulla on niistä mielikuva, mutten tiedä onko sellaisia edes olemassa.
Mitä muuten pidätte lasten syystyyleistä?